Hyvät ystävät ja toverit, muistamaan tulleet

Olemme tänään kerääntyneet tänne Halikon Märynummelle muistamaan niitä neljääkymmentäyhdeksää aatteensa vuoksi vangittua punaista, joiden elämä julmalla tavalla päätettiin teloittamalla tällä paikalla kolmastoista toukokuuta 1918.

Samalla muistamme kaikkia sisällissotamme uhreja. Niitä tuhansia nuoria miehiä, naisia ja lapsia, jotka sodan uhreina aatteensa puolesta kaatuivat. Sota on aina mieletöntä, eikä siinä juuri voittajia ole. Päättäjien onkin muistettava, että sota alkaa siitä, mihin diplomatia loppuu. On tehtävä kaikkensa, ettei väkivallan tie koskaan voita ja ymmärrys toista ihmistä kohtaan milloinkaan unohdu.

Miksi sitten on tärkeää, että kokoonnumme joka vuosi muistamaan näitä Märynummen tapahtumia? Olemalla täällä yhdessä tänään tapahtumia muistaen, teemme osamme näistä teoista vaikenemisen lopettamiseksi ja sen estämiseksi, ettei vastaavaa enää koskaan tapahdu uudelleen.

Märynummen tapahtumia käsittelevässä Pekka Lehtosen kirjassa ”Märyn laukausten kaiku” itsekin salolainen Punakaartin riveissä taistellut Jalmari Kulmala kertoo toukokuun kolmannentoista päivän 1918 tapahtumista seuraavasti. Lainaus alkaa: ”Nälän ja pahoinpitelyjen heikontama vankikolonna saapui Kuusjoen pitäjään, joka on tapahtumapaikan puolimatkassa. Täällä vangit pidettiin yötä. Seuraavana päivänä aamulla varhain lähdettiin viimeiselle matkalle. Ainakin yksi uupunut ammuttiin Turilan yksinäistilan läheisyyteen Halikon pitäjässä. Ammutun ruumiin saivat lähellä olevat asukkaat monien kyselyjen ja selitysten jälkeen haudata jälkeenpäin hänen toveriensa viereen.

Kuusjoelta teloituspaikalle lähdettäessä esiintyivät suojelukuntalaiset niin kuin jotain suurta sotaliikettä tehtäessä. Paikallisilta talonpojilta kerättiin lapioita ja kankia, jotka kuljetettiin hevosella ajaen vankikolonnan edessä. Someron ja Kuusjoen suojeluskuntalaisten lisäksi oli vieraita sotilasupseereja johtamassa kuljetusta ja teloitusta.

Noin kaksi kilometriä ennen teloituspaikkaa kolonna pysäytettiin ja vangit kuljetettiin kymmenen miehen erissä teloituspaikalle, kaivautettiin heillä haudat ja ammuttiin.” Lainaus päättyy.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat monille perheille ja suvuille vaiettuja, vaikeita asioita. Olen omien isovanhempieni vaiheita tutkiessa törmännyt tähän myös. Vasta viime vuosina minullekin on selvinnyt, että isoäitini isä oli punakaartilainen, joka vangittiin Lahden lähellä ja Hennalan vankileirin kautta siirrettiin Lappeenrantaan vankileirille, jossa hän arkistotietojen mukaan vapunpäivänä 1.5.1918 sai surmansa. 

Olen saanut hieman tietoa perheen vaiheista tämän jälkeen. Myös siitä miten kansalaisluottamuksensa tämän takia menettänyt yksinhuoltajaisoisoäitini oli lapsineen joutunut kiertämään talosta taloon piikomassa toimeentuloansa hankkien. Lasten lukumäärä siinä samassa kasvoi, kuten tuolloin kovin yleisesti tapahtui. Oma isoäitini oli näistä lapsista kenties onnekas, kun hänet adoptoitiin lapsettomaan perheeseen. Näitä surullisia tarinoita kuulleessani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että vuoden 1918 tapahtumia on tärkeä muistella ja viettää näitä arvokkaita tilaisuuksia. Sen vuoksi, ettei nämä järkyttävät tapahtumat koskaan unohdu. Sillä ainoastaan muistamalla nämä karmeat tapahtumat, voimme varmistaa, ettei nämä tapahtumat koskaan toistu.

Nykyisin kuulee usein sanottavan, etteivät tietyt tapahtumat historiassa voisi koskaan toistua. Uskallan olla eri mieltä, sillä kuten sanonta kuuluu; historialla on ikävä tapa toistaa itseään. Tästä todisteena ovat tämän päivän Venäjän hyökkäyssodan julmuudet Ukrainassa. Suurin osa meistä uskoi, että Euroopassa ei koskaan enää sodita, mutta näin vain kävi.  

Yhtä lailla uskon, että mikäli eriarvoisuuden tunne meillä Suomessa kasvaisi liian suureksi ja luottamus viranomaisiin sekä yhteiskuntajärjestelmään menetettäisiin.  Niin vuoden 1918 tapahtuman kaltaiset väkivallanteot voisivat toistua. Tämän estämiseksi meidän tulee tehdä kaikkemme.

Euroopassa riehuvan sodan, inflaation, energiakriisin, taloustaantuman ynnä muun yhteisvaikutuksesta tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti. Nämä muutokset ihmisten toimeentulossa tulee huomioida ja yhteiskuntarauhaa sekä vakautta on vaalittava herkeämättä. Epävarmuus ja turvattomuus ovat tunteita, jotka luovat maaperän ja mahdollisuuden myös rajojemme ulkopuolelta vaikuttamiseen ja sitäkään ei voi tänä päivänä unohtaa.

Tänään, kun olemme kokoontuneet muistamaan näitä Märynummen uhreja, jotka syntyivät liian suuren eriarvoisuuden tunteen ja tyytymättömyyden takia, meidän arvokkain lahjamme heille on, etteivät vuoden 1918 tapahtumat koskaan enää Suomessa toistu eivätkä unohdu. Tämä tilaisuus ja tämä muistomerkki on meille tärkeä muistutus rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimimisen tärkeydestä.

Vaalikaamme tätä muistoa myös tulevaisuudessa.