Saku Nikkanen

Yleinen

Kaveria ei jätetä

Yllämainitun lausahduksen merkitys ankkuroitui suomalaisten sydämiin maamme taistellessa itsenäisen olemassaolonsa puolesta. Ylivoimaisen vastustajan edessä pieni kansakunta sai voimaa aatteesta, jonka mukaan saatoimme turvata toisiimme suurimman hädän hetkellä. Tämä yhteisöllisyyden tunne kannatteli kansaamme myös sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikana, jolloin sodan rumasti runtelemaa maata alettiin kohottaa kohti uutta kukoistusta. Resurssien rajallisuus ja työn raskaus saivat haasteen näyttämään lähes ylivoimaiselta, mutta hädän hetkellä kansa jälleen yhdistyi. Jälleenrakennustyö toi yhteen perheet, yhteisöt ja koko yhteiskunnan. Pienin mutta varmoin askelin valtakunta vaurastui, ja sen tarjoamat palvelut paranivat.

Vaurastumisen vakava varjopuoli on kuitenkin se, että yhdessä tekemisen kulttuuri on katoamassa. Perhekoot ovat myös pienentyneet, ja eri sukupolvien edustajat asuvat usein kaukana toisistaan. Enää ei koko kylä osallistu kasvatukseen, vaan olemme astuneet niin sanottujen ydinperheiden aikaan. On luonnollisesti erinomainen asia että yhteiskunnan vaurastuminen on tuonut mukanaan taloudellista turvaa ja hyvinvointia, mutta samalla yksinäisyyden tunne on monin paikoin kasvanut. Yksinäisyydestä on muodostunut merkittävä uhka ihmisten hyvinvoinnille kaikissa ikäryhmissä. Perheet jäävät usein yksin ongelmiensa kanssa, ja lastensuojelun asiakkaaksi ajaudutaan yhä helpommin. Myös nuorten syrjäytyminen ja koulukiusaaminen ovat todellisia ongelmia. Vielä kun huomioidaan, että ikäihmisten hoivaa ollaan voimakkaasti siirtämässä palvelutaloista koteihin, alkaa yksinäisyyden ongelman kaikenkattavuus hahmottua.

Yksinäisyyden ja sen mukanaan tuoman toivottomuuden runsasta satoa on saatu korjata viime aikoina. On ollut hyvin raskasta lukea ongelmiensa painon alle musertuneiden ihmisten epätoivoisista teoista. Päivittely ei tilannetta kuitenkaan paranna, vaan ongelmaan tulee tarttua tiukasti ja johdonmukaisesti. Yksinäisyyden varjoa vastaan voidaan taistella tukemalla voimakkaammin yhdistysten toimintaa, ja kehittämällä edelleen ikääntyneille tarkoitetun yhteisöllisen asumisen muotoja. Lapsiperheiden taakkaa voitaisiin keventää lisäämällä niin sanottuja matalan kynnyksen palveluja, eli vanhaa kunnon kotiapua. Lopulta on kuitenkin muistettava, ettei yhteiskunta yksin voi ongelmaa poistaa. Ihmisten on voitava luottaa toistensa tukeen samalla tavoin kuin noina kunnian päivinä, jolloin itsenäisyydestämme taisteltiin. Yhteiskuntamme voima kumpuaa kansasta, ja kansa kukoistaa pitäessään kiinni vanhemman sukupolven ohjeesta ”kaveria ei jätetä”.